Espoon kaupunginteatterissa syyskuussa kantaesityksensä saaneessa Janne Raudaskosken The Outsider -näytelmässä käydään läpi ihmiselämän kulku teknologian ja taikuuden keinoin. Reiluun tuntiin on mahdutettu perhe, työ, rakkaus ja viha – elämän perusainekset.
Teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus Tekes on ollut mutkan kautta mukana tukemassa esitystä. Kahden oviaukon kokoisen taulutelevision avulla yhden miehen show muuttuu monihahmoiseksi fantasiamatkaksi ihmisyyteen. Screenit tarjoavat keinon näyttää teatterilavan ulkopuolista elämää ja luovat erillisen todellisuuden. Ne vievät katsojan muualle, irti tästä maailmasta. Aivan kuten näytelmän kuuluukin tehdä.
Samalla tavalla oman maailmansa muodostavat videopelit. Ne tarjoavat näytön kautta pakokeinon todellisuudesta ja arjen paineista.
Mutta mitä tapahtuukaan, kun todellisuus ja videopelit sekoittuvat? Kun pelaaja muodostaa oman todellisuutensa, joka ei olekaan yhteensopiva oikean maailman kanssa?
Teemaa käsiteltiin syksyllä Yle2:lla esitetyssä Silminnäkijä: Leikisti kuollut -ohjelmassa. Yksi mielenkiintoinen esille nostettu asia oli sotavideopelien tuleminen osaksi todellisuutta. Ne esimerkiksi toimivat koulutusvälineinä eri maiden armeijoille. Osoituksena tästä toimii myös tuore Suomen maavoimien uuden taistelutavan kehittäminen, jossa Helsingin Sanomien mukaan käytettiin apuna muun muassa sotapeliohjelmia.
Siis samat pelit, joita teini-ikäiset ja yhä nuoremmat lapset pelaavat kotona koulupäivän jälkeen, ovat tappokoneiston koulutusväline. Samoja pelejä, joita on tahkottu tietokoneilla ja pelikonsoleilla vuodesta toiseen, käytetään nyt opetuskeinona ties mihin hirmutekoihin.
Professori ja pelitutkija Frans Mäyrä käsittelee sotapeliteemaa laajasti blogissaan, jossa hän toteaa muun muassa, että ”ei ole olemassa luotettavaa tutkimusta, joka osoittaisi fiktiivisen peliväkivallan lisääntyneen harrastamisen ja todellisen elämän väkivaltaisen käyttäytymisen välisen syy-seurausyhteyden.” Mäyrän mukaan tilastot osoittavat jopa päinvastaista.
Peliyhteisön keskuudessa vallitseva yleiskäsitys tuntuu olevan sama, ja varmasti aiheesta, sillä osoittavathan arkikokemuksemmekin etteivät ihmiset heilu kaduilla aseiden kanssa. Sitä paitsi valittiinhan Helsinkikin juuri maailman toiseksi turvallisimmaksi kaupungiksi. Toisaalta mediassa joukkosurmaajien teot yhdistetään usein sotavideopeleihin.
Kaikki eivät kuitenkaan yhdy käsitykseen videopelien väkivallan harmittomuudesta. Esimerkiksi kasvatustieteen professori Juha T. Hakala sanoo Aamulehdelle antamassaan haastattelussa nuorten mahdollisesti kokevan tietokonepelien todellisuuden melkein yhtä totena kuin oikean todellisuuden.
Psykologian tohtori Tarja Salokoski puolestaan toteaa Lääkärilehdessä, että pelaamalla paljon väkivaltaisia pelejä tai katsomalla väkivaltaohjelmia, lapsen empaattisuus hiipuu ja hän alkaa uskoa maailman olevan väkivaltaisempi kuin se onkaan.
Yksi viime vuosien laajimmista peliväkivaltatutkimuksista on Iowa Staten yliopiston tutkijoiden Violent Video Game Effects on Children and Adolescents (pdf), jossa väkivaltapelien todetaan lisäävän lasten aggressiivista käyttäytymistä. Amerikkalaistutkijoiden mukaan peliväkivallalla on muun muassa televisio-ohjelmia ja elokuvia pitkäaikaisempia vaikutuksia lapsiin, sillä peleissä väkivalta palkitaan. He myös havaitsivat, että pelien väkivalta vaikuttaa korkeakouluopiskelijoihin samassa määrin kuin pieniin lapsiinkin.
Vaikka aiheesta tehty tutkimus ja mielipiteet ovat ristiriitaisia, lienee paikallaan todeta, että takavuosien ja nykypäivän pelien erona on tekniikan kehittymisen mukanaan tuoma realistisuus. Todellisuus ja pelit sekoittuvat yhä helpommin yhteiskunnan teknistyessä, peligrafiikan parantuessa ja laitteiden taatessa todentuntuisemman pelikokemuksen.
Ajatus liian todellisista peleistä, ovat ne sitten ralli-, futis- tai sotapelejä tuntuu vaaralliselta. Fiktio ei saa olla liian todellista, ja oikea ja väärä pitää pystyä erottamaan. Joku raja pitää olla, vai pitääkö? Kovia kysymyksiä, joista en yksinkertaisesti tiedä, mitä ajatella. Ihmiset kuitenkin ovat yksilöitä ja toiset meistä ovat varmasti alttiimpia pelien vaikutukselle kuin toiset.
Sen kuitenkin tiedän, että yksitoistavuotiaana en sulattanut äitini kieltoa leikkiä pihalla hänen mielestään liian aidonnäköisellä leikkipyssyllä.
Nyt kolmikymppisenä ymmärrän kiellon, sillä Raudaskosken naivistisen näytelmän järisyttävin kohta oli ampumavälikohtaus leluaseella ja videopeligrafiikalla tehostettuna.
Ja löytyyhän niistä videopeleistä ikärajatkin. Vanhemmat saisivat itse kieltää lapsiaan eikä myötyä jokaiseen toiveseen. Mutta kai tässäkin tapauksessa valtio tulee vanhempia auttamaan. Nykypäivänä holhotaan ja rajoitetaan jo yhtä sun toista joten en yhtään ihmettelisi jos väkivaltaiset videopelit kiellettäisiin lailla.
Pidän pelien (ja elokuvien) ikäluokituksia hyvänä ja ainakin meillä pidetään huolta, että niitä myös noudatetaan. Tosin joissakin peleissä on ikäraja "hassusti" noussut muutamasta alatyylin sanasta, mutta yhtä kaikki noudatetaan silti ;-)
Hyvä, että aihetta tutkitaan ja siitä keskustellaan. Taitaa vaan olla melko vaikeata tehdä tutkimusta, jonka tuloksen kaikki osapuolet voisivat hyväksyä.
Hieman kun ikäännyttiin, niin alettiin pelaamaan pelejä ensin C64:llä, amigalla, nindendolla ja pc:llä - on ammuttu ja tullut ammutuksi vuosien varrella. Todella paljon. Mutta ei meistä mitään rosvoja tai murhamiehiä ole siitä huolimatta tullut, vaikka itseasiassa vielä näin parin vuosikymmenen jälkeenkin ammuskellaan toisiamme milloin LANeilla ja milloin muutein vain netissä.
Itse asiassa meistä on tullut insinööreja ja muita varsin maksukykyisiä veronmaksajia koko kaveriporukasta.
Sen sijaan ne lapsuusiän häiriköt jotka eivät ole vieläkään päässeet elämään kiinni, eivät pelaa pelejä. Eivät silloin eivätkä käsittääkseni vieläkään. Viinaa (ja muuta) vetävät kyllä senkin edestä.
On kovin naiivia syyttää pelejä väkivaltaisuudesta. Kyllä ne brevikit ja muut sekopäät saavat yllykkeensä vaikka tortunleipomisesta kaulimella - eivät häiriintyneet juuri pelejä kaipaa. Mutta kun pelejä on helppo syyttää, vaikka vika on jossain ihan muussa.
(Räiskintä-) peleissä, joita moninpeleinä siis olemme jo toistakymmentä vuotta pelanneet milloin kepeillä ja milloin tietokoneella ei ole itseasiassa kyse siis väkivallasta tai tappamisesta - vaan yhteisöllisyydestä kavereiden kanssa.
Ja miksi "pyssyt ja ampuminen" - no pojat ovat poikia, enempää asiaa ei minusta tarvitse avata ;)
KOLUMNI
Kim Viljanen, MikroPC, 5.3.2012 9:36Internetin voima ja logiikka
Elämme digitaalisten löytöretkien aikakautta, jossa menestyvät rohkeimmat ja itsepäisimmät. »
KOMMENTTI
Antti Isokangas, MikroPC, 28.3.2012 10:26Suunniteltu Kaliforniassa, valmistettu helvetissä
Eikö jo olisi aika ruveta kysymään myös luomu-Lumioita ja onnellisen kiinalaisen iPadeja? »
KOMMENTTI
Antti Oksanen, Tietoviikko, 14.2.2012 21:40Digitarina jatkuu tv:ssä
Verkko-tv-markkinan räjäyttää se, joka tekee telkkarista taas helppokäyttöisen. »
KOMMENTTI
Kari Ahokas, 27.1.2012 15:26Sovelluskaupan lähtölaskenta alkoi
Mobiilit sovelluskaupat ovat välivaiheen ratkaisu, joka ei voi kestää kauan. »
Voih, kuinka väärässä ollaan. Tappokoneitako meistä nyt sitten tuli.
Ilmoituksesi käsitellään seuraavan työpäivän kuluessa.